Mikä tässä yhteiskunnassa oikein mättää?
Selailin vanhustenhoitoa käsitteleviä artikkeleita viimeisen vuosikymmenen ajalta. Niitä yhdistää yksi asia: puhetta ja kauhistelua riittää, mutta todellisia ratkaisuja ei ole saatu aikaan. Hoitajat ovat puhuneet kriisistä vuosikausia, mutta heidän ääntään ei ole kuultu – ei silloin, eikä nyt.
Jo vuonna 2015 Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan vanhusten kotihoito oli kriisissä. Laitospaikkojen vähentämistä pidettiin epärealistisena ja muistisairaiden vanhusten pärjäämistä kotona mahdottomana. Vuonna 2019 tilanne oli yhä sama, eikä tänäänkään – yli kymmenen vuotta myöhemmin – mikään ole muuttunut parempaan suuntaan. Päinvastoin.
Tämä vuonna 2018
"Vanhusten ja heidän hoitajiensa olojen järkyttävä kurjistaminen on loputtava. Vanhustenpalveluista ei voi säästää enää yhtään miljoonaa. Uusimman laajan pohjoismaisen tutkimuksen mukaan Suomessa piitataan vähiten ikääntyneiden ja vanhusten hoidosta.
Nordcare2 -vertailututkimuksen tulokset ovat karua luettavaa. Tulokset alleviivaavat kaiken, mitä hoitajat ja vanhusten omaiset ovat vuosikymmenen ajan hädissään tuuleen huutaneet. Säästettävää ei ole, vaikka uusi vanhuspalvelulaki toi kunnille lisää vaatimuksia. Ei, vaikka hallitus niistää vanhusten hoidosta 33,5 miljoonaa euroa."
"Resursseja on pienennetty asiakasmäärien lisääntyessä ja asiakkaiden kunnon heikennyttyä. Samaan karuun tulokseen päätyy Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vanhuspalvelujen tuottajakohtainen seurantatutkimus."
Kun selaa arkistoja vieläkin taaksepäin niin löytyy sama huoli vanhustenhuollosta. On ollut aikaa korjata tilanne, mutta huonommaksi vain on tilanne mennyt. Aivan häpeällistä toimintaa.
Onhan noita säästökohteita valtiontaloudessa jotka eivät sentään uhkaa henkeä, vaaranna terveyttä, aiheuta hätää ja tuskaa. Ihmisen perustarpeet ovat ykkössijalla ja vasta siitä lähdetään rakentamaan jotain enemmän.