Kuolema ei soita ovikelloa

Tämä tapahtui noin kymmenen vuotta sitten eräässä pienemmässä kunnassa, jonka terveyskeskuksen alakerran vanhustenkodissa äitini oli ollut hoidettavana muutaman vuoden. Perjantaipäivänä hän sai sydäninfarktin johon ei kuitenkaan heti menehtynyt. Lääkäri arvioi elinajaksi korkeintaan päivän tai kaksi.

Lauantaina kun muut sisarukset olivat muualla ja vahtivuoro oli minulla, hän sai uuden infarktin. Hän voihki tuskissaan, ja pyysin useaan kertaan lisää morfiinia, mutta viikonloppuisin paikkakunnalla ei ollut lääkäriä eivätkä hoitajat saaneet ylittää  ohjeannostusta, johon lääkäri ei perjantaina ollut antanut toisenlaisia ohjeita.

Valitettavasti äidin sydän oli vahva, ja se taisteli vielä yli kaksi tuntia, minun yrittäessäni saada jotakin apua välillä juosten hoitajien luokse ja välillä yrittäen lohduttaa äitiäni,joka ei tajunnut varmasti muuta kuin kivun ja roikkui minussa kiinni kauhistuneena.

Lopulta kuolema pelasti meidät. Olin valtavan helpottunut, kun sydänkäyrä lopulta oli pelkkää viivaa. Tapaus järkytti minua kovasti, ja vielä vuosienkin päästä koen syyllisyyttä siitä, etten keksinyt tilanteessa mitään mistä soittaa apua, ja vihaa siitä, että kaikista mahdollisuuksista huolimatta sääntöjen takia ihmisen piti kuolla niin tuskallisesti.

Tämä on yksi syy miksi haluan aluevaltuustoon. Meidän tapauksemme jälkeen paikkakunnalla tapahtui käsittääkseni korjauksia saattohoitoon, mutta nykyiset säästötoimet saattavat vaarantaa entisestään maakunnan hoitolaitoksissa tai kotona olevien saattohoitopotilaiden tehokkaan kivunhoidon.

Päällimmäisenä ajatuksena aina ajatellessani kuolemista mieleeni tulee, että ei kannata kuolla pienellä paikkakunnalla eikä ainakaan viikonloppuna. Kuolema ei kuitenkaan soita ovikelloa ja odota lupaa astua sisään!